OECD julkaisi uudet sisäisen rahoituksen siirtohinnoitteluohjeet

Pitkä odotus päättyi vihdoin: OECD julkaisi uudet sisäistä rahoitusta koskevat siirtohinnoitteluohjeet (11.2.2020). Kansainvälisen taloudellisen yhteistyön kattojärjestö OECD päätti tiistaina 11.2.2020 pitkän odotuksen julkaisemalla uudet sisäistä rahoitusta koskevat siirtohinnoitteluohjeet.

Kyseessä on historiallinen tapaus, sillä ensi kertaa vuodesta 1995 lähtien markkina-ehtoperiaatteen kansallista soveltamista yhdenmukaistamaan pyrkineissä ohjeissa otetaan kantaa nimenomaisesti konsernin sisäisen rahoituksen järjestämiseen ja keskeisten transaktioiden (mm. lainat, cash pool ja takaukset) asianmukaiseen hinnoitteluun konserniyhtiöiden välillä.

Nyt julkaistut ohjeet tulevat muodostamaan kokonaan uuden luvun (Chapter X) OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa.

Lisäksi tiettyjä aiemmin julkaistuja ohjeosioita (mm. koskien tosiasiallisten transaktioiden tunnistamista) täydennetään erityisesti sisäistä rahoitusta koskevilla näkökulmilla.

Tiivistelmä uuden ohjeistuksen keskeisestä sisällöstä:

Verotuksellisten seikkojen huomiointi: Normaalien liiketaloudellisten seikkojen lisäksi keskenään etuyhteydessä olevien osapuolten (=konserniyhtiöiden) välillä myös verovaikutuksilla saattaa olla merkitystä rahoitustransaktioiden hinnoittelua määriteltäessä ja siksi nämä tulee ottaa huomioon sisäisen rahoituksen markkinaehtoisuutta arvioitaessa. Selvästi verovetoisiin järjestelyihin voidaan puuttua.
Markkinaehtoisen rahoitusrakenteen arviointi: Tietyn sisäisen rahoitustransaktion markkinaehtoisuutta arvioitaessa tulee ensin pyrkiä varmistumaan, että vallitsevissa olosuhteissa nimenomaan valittu instrumentti on tarkoituksenmukainen väline osapuolten välisen pääomakontribuution toteuttamiselle (eli esimerkiksi velka oman pääoman ehtoisen sijoituksen sijaan). Tietyissä tilanteissa instrumentin juridisesta muodosta voidaan poiketa verotuksessa (esimerkiksi uudelleenkarakterisoida vieraan pääoman ehtoinen erä omaksi pääomaksi). Samalla tulee kuitenkin huomioida myös kansallisen sääntelyn kanta esimerkiksi rahoitusinstrumenttien verotukselliseen uudelleenkarakterisointiin sekä muut mahdollisesti korkokulujen vähennysoikeuteen vaikuttavat erityissäädökset (esimerkiksi thin capitalization -lainsäädäntö).
Molemminpuolinen ja läpinäkyvä luottoriskin arviointi: Sisäisten lainatransaktioiden osalta uusi ohjeistus korostaa molemminpuolisen (velkoja & velallinen) analyysin tärkeyttä. Erityistä painoarvoa uudessa ohjeistuksessa asetetaan luottoluokitusanalyysin läpinäkyvyydelle ja prosessin dokumentoinnille: ns. black box -analyysit eivät ole riittävän luotettavia markkinaehtoisuuden validointia varten. Ylipäätään luottoluokitusanalyysissä tulee kiinnittää huomiota kokonaisvaltaisuuteen ja tehtyjen oikaisuiden argumentointiin.
Konsernisuhteen huomiointi: Konsernitason luottoluokituksen huomiointi ja ulkoisten lainojen hyödyntäminen esimerkiksi sisäisen lainahinnoittelun viitetasona on jatkossa mahdollista tietyissä tilanteissa, erityisesti strategisesti tai operatiivisesti tärkeiden konserniyhtiöiden kohdalla. Edellytyksenä on, että sekä kvantitatiiviset (=määrälliset) että kvalitatiiviset (=laadulliset) tekijät puoltavat vertailukelpoisuutta ja lisäksi velallisyhtiön taloudelliset tunnusluvut ovat linjassa konsernitason kanssa (toisin sanoen yhtiökohtainen luottoriski on samalla tasolla kuin konsernissa keskimäärin).
Markkinaehtoisen koron määrittely: Markkinaehtoista lainakorkoa määriteltäessä velallis- (tai tietyissä tapauksissa lainakohtaisen) luottoluokituksen perusteella haetaan markkinoilla toteutettuja, vastaavan luottoluokituksen omaavan velallisen (tai instrumentin) sisältäviä vertailukelpoisia transaktioita, joiden hinnoittelua käytetään mittatikkuna sisäisen lainan hinnoittelulle. Esimerkiksi jälkimarkkinakelpoisia joukkovelkakirjoja (bonds) voidaan käyttää hyväksi sisäisten lainojen hinnoittelussa. Tietyissä tilanteissa jopa konsernin ulkopuolelta ottamaa vieraan pääoman ehtoista rahoitusta voidaan käyttää hinnoittelua tukevana verrokkina sisäisille lainatransaktioille.
Konsernitilijärjestelyt: Konsernitilijärjestelyn hinnoittelua määritettäessä aloituspisteeksi suositellaan sitä pyörittävän emo- tai rahoitusyhtiön (cash pool leader) kompensaation määrittämistä, joka käytännössä riippuu sen suorittamista toimenpiteistä ja kantamista riskeistä. Konsernitilijärjestelyyn osallistujien kompensoinnin osalta ohjeistus jää hyvin yleiselle tasolle ja esimerkinomaisina hinnoittelumenetelminä esitetään suosiolliset korkotasot (enhanced interest rate) kaikille osapuolille sekä saavuttujen rahallisten hyötyjen (cash pool benefit) allokointi ainoastaan tallettavilla osapuolille. Kysymysmerkki jatkossa on, että millä periaatteilla mahdolliset rahalliset hyödyt tulisi jakaa ja voidaanko sisäinen pankki rinnastaa ulkoiseen (talletus)pankkiin riskitasonsa osalta.
Takaukset: Rahoituksellisia takauksia voidaan myöntää velallisyhtiöille niin haettavien lainojen ehtojen parantamiseen kuin myös velkakapasiteetin kasvattamiseen. Takauksen antomuoto, joko tarkoituksellinen (explicit) tai konserniyhteydestä syntyvä (implicit), takauksesta saatava hyöty (joko parempien lainaehtojen tai suuremman velkaantumiskapasiteetin muodossa) sekä takaajan oma taloudellinen asema vaikuttavat olennaisesti takauksesta markkinaehtoiseksi katsottavan korvauksen määrään, joka voidaan määritellä usealla eri lähestymistavalla. Keskeistä on tehdä tarkastelua sekä takauksen antajan että ottajan näkökulmasta.
Riskitön ja riskioikaistu korko: Riskittömällä korolla tarkoitetaan korvausta tiettyä konsernin sisäistä toimintaa (esimerkiksi tuotekehitys) rahoittavalle taholle, jolla ei kuitenkaan ole kontrollia tai päätösvaltaa kyseiseen toimintaan tai sen tuloksiin. Riskioikaistulla korolla viitataan taas normaalia rahoituskorkoa vastaavaan kompensaatioon pääomalle. Tällöin huomionarvoista on riskittömän koron päälle maksettavan riskilisän (marginaali) suhde rahoittavan tahon kantamaan luottotappioriskiin. Tällä olemassaolevan ohjeistuksen (Chapter I, Section D.1.2.1) täydennykseksi lisättävällä tekstillä pyritään yhdenmukaistamaan sisäisen rahoituksen hinnoittelua kaikissa käyttömuodoissaan konserniyhtiöiden välillä.

Edellämainittujen lisäksi ohjeistuksessa käsitellään muunmuassa suojauksia ja kytkösvakuutusyhtiöitä (captive insurance). Näiden osalta ohjeistus on kuitenkin joko hyvin pintapuolista tai noudattaa pitkälti jo pidempään tiedossa olleita parhaita käytäntöjä.

Arvioidut vaikutukset & odotettu voimaantuloaikataulu

Vaikka erillisyhtiöperiaatteen ja rahoitusteorian välistä kuilua on pyritty kaventamaan sallimalla esimerkiksi konsernitason luottoluokituksen huomiointi yksittäisen tytäryhtiön riskitasoa arvioitaessa, vaatii sisäisen rahoituksen siirtohinnoittelu silti erityishuomiota siihen liittyvien verotuksellisten näkökulmien vuoksi. Tämä on todettu myös ohjeistuksen johdannossa: konsernin sisäisessä transaktiossa osapuolten välillä on sovellettuihin ehtoihin mahdollisesti vaikuttava yhteys, jota riippumattomien välillä ei luonnollisesti ole.

Yhteenvetona uudesta ohjeistuksesta voidaan todeta, että kokonaisuus on pitkälti odotetun kaltainen ja linjassa esimerkiksi Konserniverokeskuksen jo nykyisellään soveltamien lähestymistapojen kanssa.

Mikäli siis aiemmin konsernin sisällä sisällä on sovellettu rahoitustransaktioihin johdonmukaisia ja läpinäkyvään ulkoiseen verrokkiaineistoon perustuvia hinnoitteluperiaatteita, niin syytä paniikkiin ei ole.

Viime kädessä uuden ohjeistuksen käytännön vaikutukset ratkeavat kansallisen implementoinnin ja tulkinnan myötä. Varmaa kuitenkin on, että mielenkiinto kansainvälisten konsernien sisäistä rahoitusta ja toteutettujen transaktioiden hinnoittelua kohtaan kasvaa tulevina vuosina. Kasvavaan paikallisten veroviranomaisten kiinnostukseen onkin hyvä varautua jo ennalta varmistamalla kokonaiskuvan hallinta, hinnoitteluperiaatteiden linjakkuus ja dokumentaation riittävyys. Suuren rahamääräisen volyyminsä ja toiminnallisesti yksinkertaisen luonteensa vuoksi sisäisen rahoituksen transaktioihin mahdollisesti liittyvä hinnoitteluriski on käytännössä aina merkittävimpiä verotukseen liittyviä epävarmuustekijöitä koko konsernin tasolla.

Koska OECD:n siirtohinnoitteluohjeet eivät ole ylikansallistä sääntelyä vaan ainoastaan valtioiden välisissä verosopimuksessa sovellettavaksi sovitun markkinaehtoperiaatteen tulkintaa avustavaa aineistoa, riippuu niiden voimaantulo kansallisista tulkintasäännöksistä. Historiallisesti OECD:n ohjeisiin tehtyjä merkittäviäkin muutoksia on käsitelty ainoastaan tarkennuksina jo aiemmin voimassa olleseen markkinaehtoperiaatteen noudattamisvaatimukseen (jolloin ne ovat tulleet voimaan välittömästi ja jopa takautuvasti), mutta KHO 2018:173:n myötä Suomessa OECD:n uutta ohjeistusta voidaan soveltaa verotuskäytännössä ainoastaan sen voimaantulon jälkeen päättyneisiin verovuosiin. Muualla uuden tulkintaohjeistuksen vaikutuksia saatetaan puolestaan nähdä verotuskäytännössä jo aiemmin, minkä vuoksi myös vanhoja, yhä avoimia verovuosia koskevaan dokumentaatioon on hyvä kiinnittää huomiota.

—

OECD:n uusi ohjeteksti on luettavissa kokonaisuudessaan täältä. Verohallinto huomioi uuden ohjepäivityksen toiminnassaan ja tulee tiedotteensa ottamaan kantaa päivityksen vaikutuksiin tarkemmin kevään 2020 aikana.

Alla vielä tarkempaa analyysiä uusien ohjeiden sisällöstä ja niiden arvioiduista käytännön vaikutuksista.

—

Sisäisen rahoituksen siirtohinnoittelu

Tausta

Sisäinen rahoitus on ollut yksi siirtohinnoittelun ja markkinaehtoperiaatteen käytännön soveltamisen vaikeimmista osa-alueista. Siirtohinnoittelun taustalla vaikuttava, yksittäisen konserniyhtiön itsenäisyyttä korostava erillisyhtiöperiaate on vahvasti ristiriidassa rahoitusteorian mukaisen konserninäkemyksen kanssa, joka käytännössä näkyy usein epäjatkumona ulkoisen ja sisäisen rahoituksen hinnoittelun välillä. Nämä vaikeudet sovittaa yhteen erilaisia teoreettisia kehyksiä ovat johtaneet tilanteeseen, jossa merkittävä osa kansainvälisten konsernien sisäisestä transaktiovirrasta on jäänyt vaille asianmukaista OECD-tasoista ohjeistusta markkinaehtoperiaatteen soveltamisen osalta.

Lokakuussa 2015 julkaistussa BEPS-hankkeen toimenpiteitä 8-10 käsitelleessä raportissa (Aligning Transfer Pricing Outcomes with Value Creation, BEPS Actions 8-10) todettiin sisäisen rahoituksen transaktioiden vaativat erityistä huomiota ja erillistä ohjeistusta.

Lopullisen ohjeversion viimeistelyä edelsikin kesällä 2018 julkaistu keskusteluluonnos, joka oli monin tavoin keskeneräinen ja alleviivasi konsensusperiaatteella toimivan laatimisprosessin hankaluutta. Tuolloin julkaistun 43-sivuisen ohjeluonnoksen ensimmäinen osa keskittyi todellisten liiketoimien tunnistamiseen (delineation) sekä huomionarvoisiin seikkoihin transaktioiden ehtoja tarkasteltaessa. Toisessa osassa huomiota kiinnitettiin puolestaan markkinaehtoisen hinnoittelun määrittelyyn sisäisen rahoituksen eri transaktiotyyppejä varten, erityisesti treasury-toiminnon ja sen kautta kulkevien transaktioiden (sisäiset lainat, konsernitili eli cash pool ja erilaiset suojaukset), sisäisten takausten sekä kytkösvakuutusyhtiöiden (captive insurance) osalta.

Keskusteluluonnos sisälsi runsaasti avoimia kysymyksiä, joihin toivottiin asiantuntijoiden ja rahoitusalan ammattilaisten kommentteja. Syksyllä 2018 saatujen kommenttien jälkeen viimeisteltyä ohjeistusta odotettiin julkaistavaksi ensin loppuvuodesta 2018, sitten loppuvuodesta 2019 ja edelleen alkuvuodesta 2020. Julkaisu tapahtui lopulta 11.2.2020.

Sinällään tarkemman virallisen OECD-tasoisen ohjeistuksen puute ei ole suuremmin käytännön siirtohinnoittelutyötä haitannut, sillä rahoitusteoria ja sen mukaiset työkalut ovat tarjonneet Riittävät puitteet markkinaehtoisen hinnoittelun määrittelylle & validoinnille. Ohje- ja tukimateriaalin vähyys on kuitenkin näkynyt paikallisten verohallintojen ajoittain hyvin ohuena osaamisena ja ymmärtämyksenä rahoitustransaktioiden lainalaisuuksista. Tätä potentiaalisesti eriäviin paikallisiin tulkintoihin ja siten kaksinkertaiseen verotukseen johtavaa tilannetta on tähän asti pyritty paikkaamaan erilaisilla ennakollisilla menettelyillä. Nyt rinnalle saatiin virallista, kansallista soveltamista harmonisoimaan pyrkivää ohjeistusta.

Uuden 11.2.2020 julkaistun OECD-ohjeistuksen rakenne & sisältö

Laajuudeltaan odotettua hieman kattavammat ohjeet koostuvat seuraavista kuudesta (6) aihekokonaisuudesta:

A) Johdanto
B) Tosiasiallisten transaktioiden ja olosuhteiden tunnistaminen
C) Treasury-toiminto ja keskeisten sisäisten rahoitustransaktioiden hinnoittelu
D) Sisäisten takausten käyttö ja hinnoittelu
E) Konsernin sisäiset vakuutukset (captive insurance)
F) Riskitön korko (risk-free return) ja riskioikaistu korko (risk-adjusted return)

Kaikkia osioita yhdistää pyrkimys linkittää ne aiempaan markkinaehtoperiaatteen soveltamista koskevaan käytäntöön, erityisesti tosiasiallisten transaktioiden ja olosuhteiden tunnistamisen osalta. Tarkoituksena on siis varmistaa, että myös sisäisen rahoituksen kohdalla konserniyhtiöiden välillä toteutettavat liiketoimet ovat aitoja, muodoltaan ja toteuttamistavaltaan asianmukaisia ja hinnoittelultaan markkinaehtoisia eli vertailukelpoisia riippumattomien välisiin transaktioihin (huomioiden tietyt konsernina toimimiseen liittyvät erityispiirteet).

Section A: Introduction

Ohjeistuksen johdantokappaleessa esitellään uuden ohjetekstin tarkoitus (ohjata sisäisen rahoituksen markkinaehtoisuuden arviointia) ja korostetaan veronäkökulman tärkeyttä: normaalien liiketaloudellisten seikkojen lisäksi keskenään etuyhteydessä olevien osapuolten (=konserniyhtiöiden) välillä myös verovaikutuksilla saattaa olla merkitystä rahoitustransaktioiden hinnoittelua määriteltäessä.

Section B: Interaction with the guidance in Section D.1 of Chapter I

Ohjeistuksen toinen (B) osio on tarkoitettu täydentämään nykyistä markkinaehtoperiaatteen soveltamista koskevaa ohjeistusta.

OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden luvun 1 (Chapter I) osiossa D.1 käsitellään konserniyhtiöiden välisten transaktioiden hinnoitteluun vaikuttavien tekijöiden ja olosuhteiden tunnistamista (Identifying the commercial or financial relations). Sisäisen rahoituksen osalta kyse on ennen kaikkea tietyn konserniyhtiön rahoitusrakenteen eli oman ja vieraan pääoman välisen suhteen arvioinnista.

Ohjetekstissä referoidussa OECD:n malliverosopimuksen artiklaa 9 koskevassa kommentaarissa todetaan, että markkinaehtoisuuden arviointi tulee ulottaa esimerkiksi tietyn lainaerän korkotasoa laajemmalle tasolle ja pyrkiä ensin varmistumaan, että vallitsevissa olosuhteissa nimenomaan vieras pääoma on asianmukainen instrumentti osapuolten välisen pääomakontribuution toteuttamiselle (oman pääoman sijasta). Käytännössä kyse on siis siitä, olisivatko toisistaan riippumattomat osapuolet muodostaneet velkasuhteen vastaavissa olosuhteissa. Mikäli järjestelyn katsotaan poikkeavan riippumattomien välillä kyseisellä toimialalla tai vallitsevissa olosuhteissa todennäköisesti valitusta toteutusmallista, saatetaan hinnoittelutasojen sijaan puuttua valittuun rahoitusinstrumenttiin ja esimerkiksi katsoa kirjanpidossa vieraan pääoman ehtoisena käsitelty rahoitus oman pääoman ehtoiseksi verotusta varten.

Koska rahoitusrakenteen arviointi ja tiettyjen instrumenttien uudelleenkarakterisointi saattaa olla kansallisen lainsäädännön kannalta ongelmallinen konsepti (vrt. KHO:2014:119), on ohjeteksti suunnattu erityisesti niille maille, joissa rahoitusinstrumenttien verotuksellinen uudelleenkarakterisointi on mahdollista. Ohjeistuksen mukaan huomioitavia seikkoja tietyn instrumentin todellista luonnetta (oma vs. vieras pääoma) arvioitaessa ovat muunmuassa:

rahoituserän mahdollinen eräpäivättömyys;
koronmaksuvelvollisuus;
koron ja pääoman kuittausoikeus;
rahoittajan asema verrattuna kaupallisiin luotottajiin;
kovenanttien ja taloudellisten vakuuksien hyödyntäminen;
korkomaksujen rahoittamistapa;
rahoituksen vastaanottajan yleinen lainakelpoisuus;
rahoituksen käyttötarkoitus; ja
rahoituksen vastaanottajan kyky noudattaa maksuohjelmaa.

Vaikutusta voi olla myös muun muassa toimialalla, taloudellisilla sykleillä, valtiollisella sääntelyllä. Ylipäätään arvioinnissa tulisi ottaa huomioon kaikki sopimukselliset, toiminnalliset ja taloudelliset seikat (esimerkiksi liiketoimintastrategia) sekä sovellettavaksi tulevat ehdot (esimerkiksi pääoman määrä, maturiteetti, takaisinmaksuaikataulu, senioriteetti ja mahdollinen subordinaatio, valuutta, tarjotut vakuudet, takaukset ja koron määräytymisperusteet), jotka voivat vaikuttaa tarjolla oleviin vaihtoehtoihin (options realistically available) ja lopullisiin rahoituspäätöksiin riippumattomien osapuolten välillä.

Ohjeistuksessa myös todetaan, että kansalliset rahoitusrakennetta ja koron vähennyskelpoisuutta koskevat erityissäännökset (esimerkiksi thin capitalization -lainsäädäntö) saattavat tulla kyseeseen ennen yleisemmän tason siirtohinnoitteluanalyysiä (ja mahdollista uudelleenkarakterisointia).

Section C: Treasury function

Keskitetty rahoitustoiminto

Konsernin (usein keskitettyä) rahoitustoimintoa (treasury) käsittelevässä osiossa korostetaan jälleen tosiasiallisten olosuhteiden ja transaktioiden tunnistamisen tärkeyttä: markkinaehtoisuuden arvioinnissa tulee analysoida keskitetyn rahoitustoiminnon vastuulla olevia toimintoja sekä konserniyhtiöiden kanssa toteutettuja edestakaisia liiketoimia samoin periaattein kuin niitä arvioitaisiin erikseen toteutettuina yksittäisten osapuolten välillä. Siten esimerkiksi treasury-toiminnon suorittamia ydinliiketoimintaa tukevia toimenpiteitä tulee arvioida rahoitustransaktioista erillisinä palveluina mikäli yleiset sisäisiin palveluihin liittyvät tunnusmerkit täyttyvät.

Sisäiset lainat

Sisäisten lainatransaktioiden osalta ohjeistus korostaa molemminpuolisen (velkoja & velallinen) analyysin tärkeyttä. Toisinsanoen rahoitusjärjestelyn on oltava taloudellisessa mielessä perusteltu molempien osapuolten näkökulmasta ja johtaa molempien osapuolten kannalta taloudelliselta kannalta mielekkääseen lopputulemaan.

Sisäisen lainatransaktion hinnoittelua määriteltäessä tulee velkojan näkökulmasta ottaa huomioon normaalien seikkojen (velallisen luottokelpoisuus, luottoriski ja taloudelliset olosuhteet) myös mahdollisen emo-tytäryhtiösuhteen vaikutus: tulisiko viimesijainen oikeus velallisen kaikkiin varoihin ottaa huomioon tosiasiallisena vakuutena ja siten järjestelyn kokonaisriskiä laskevana tekijänä? Velallisen näkökulmasta keskeistä on puolestaan pääoman keskimääräisen kustannuksen (weighted average cost of capital; WACC) optimointi ja liiketoiminnan rahoitustarpeiden (lyhyt- ja pitkäaikainen) asianmukainen kattaminen.

Luottoriskin arviointi

Luottoriskin arvioinnin osalta OECD:n uudessa ohjeistuksessa vannotaan synteettisen luottoluokitusanalyysin nimeen eli sisäisiä lainatransaktioita hinnoiteltaessa tulisi laatia velallis- tai velkakohtainen (mikäli erityisiä ehtoja käytössä) analyysi arvioidusta luottoriskistä.

Luottoluokituksen pohjana voidaan tietyissä tapauksissa hyödyntää konsernitason reittausta, mikäli sekä kvantitatiiviset (=määrälliset) että kvalitatiiviset (=laadulliset) tekijät puoltavat vertailukelpoisuutta sekä velallisen että kyseessä olevan rahoitusinstrumentin osalta.

Erityistä painoarvoa uudessa ohjeistuksessa asetetaan luottoluokitusanalyysin läpinäkyvyydelle ja prosessin dokumentoinnille: OECD:n mukaan useiden markkinalla tarjolla olevien luottoluokitustyökalujen tarjoamat ns. black box -analyysit eivät ole riittävän luotettavia markkinaehtoisuuden validointia varten vaan konserniyhtiöitä koskeva synteettinen luottoluokitusanalyysi ja sen perusteet on kyettävä kytkemään läpinäkyvästi ja johdonmukaisesti aitoihin markkinalla riippumattomien välillä toteutettuihin transaktioihin. Toisinsanoen analyysin taustadata on tarvittaessa pystyttävä tarjoamaan tarkistusta varten, käytännössä samoin periaattein kuin muidenkin vertailuanalyysien kohdalla.

Jotta konsernitason luottoluokitusta voitaisiin hyödyntää yksittäisen konserniyhtiön luottoriskin arvioinnissa, tulee kyseisen yhtiön lisäksi olla taloudellisilta tunnusluvuiltaan (key financial indicators) linjassa konsernitason lukujen kanssa. Yhtiökohtaisten lukujen tulee olla myös luotettavat: esimerkiksi muiden sisäisten transaktioiden (tavara-, palvelu- ja lisensointitransaktiot) merkittävä suhteellinen määrä saattaa heikentää lukujen luotettavuutta, mikäli kyseisten muiden transaktioiden markkinaehtoisuudesta ei pystytä varmistumaan.

Markkinaehtoisen koron määrittely

Tosiasiallisen transaktion tunnistamisen ja velalliskohtaisen luottoriskin arvioinnin jälkeen voidaan markkinaehtoinen korkotaso määritellä ottaen huomioon kyseisen transaktion ehdot ja vertailukelpoisuuteen vaikuttavat seikat.

Muista pääasiallisista sisäisistä transaktiotyypeistä (tavara-, palvelu- ja lisensointi-transaktiot) poiketen sisäisen rahoituksen kohdalla soveltuvan siirtohinnoittelumenetelmän valinta on runsaan luotettavan riippumattoman vertailuaineiston määrän vuoksi suhteellisen yksioikoista ja käytännössä riippumaton vertailumenetelmä (Comparable Uncontrolled Price method; CUP) on ainoa soveltuva menetelmä rahoitustransaktioiden markkinaehtoisuuden arviointiin.

Käytännössä markkinaehtoista lainakorkoa määriteltäessä velallis- tai tietyissä tapauksissa lainatransaktiokohtaisen luottoluokituksen perusteella haetaan markkinoilla toteutettuja, vastaavan luottoluokituksen omaavan velallisen (tai instrumentin) sisältäviä vertailukelpoisia transaktioita, joiden hinnoittelua käytetään mittatikkuna sisäisen lainan hinnoittelulle. Taustadatan määrän ja siten tilastollisen luotettavuuden lisäämiseksi sisäisten lainojen verrokkeina voidaan käyttää myös vaihtoehtoisia markkinainstrumentteja, esimerkiksi jälkimarkkinakelpoisia velkakirjoja (bonds) tai jopa vaihtovelkakirjoja.

Konsernitason luottoluokituksen huomiointi ja hyödyntäminen esimerkiksi sisäisen lainahinnoittelun viitetasona on edellä mainitun mukaisesti jatkossa mahdollista tietyissä tilanteissa, erityisesti strategisesti tai operatiivisesti tärkeiden konserniyhtiöiden kohdalla. Tällöin keskeinen arvioitava seikka on implisiittisen eli odotettavissa olevan taloudellisen tuen olemassaolo konsernisuhteen seurauksena. Implisiittisen tuen merkitystä todellista soveltuvaa luottoriskiä arvioitaessa kasvattaa tietyn konserniyhtiön kohdalla sen mahdollinen strateginen tärkeys, operatiivinen integraatio, jaettu (konserni)nimi, mahdolliset mainevaikutukset (konkurssitilanteessa), yleiset negatiiviset seurannaisvaikutukset (konkurssitilanteessa), sekä konsernitason tukipolitiikka ja -käytännöt.

Tietyissä tilanteissa myös konsernin ulkopuolelta ottamaa vieraan pääoman ehtoista rahoitusta voidaan käyttää hinnoittelua tukevana verrokkina sisäisille lainatransaktioille. Tällöin kuitenkin tulee huomioida normaalit riippumattomalle vertailutiedolle asetetut (korkeahkot) vaatimukset. Siten esimerkiksi konsernin keskimääräinen rahoituskustannus ei kelpaa sisäisten lainojen hinnoitteluperusteeksi jatkossakaan.

Uudessa ohjeistuksessa avataan ovi myös rahoituskustannukseen (cost of funds) perustuvalle hinnoittelulle. Tässä lähestymistavassa velkojan vaatima korkotaso määritellään hankitun rahoituksen kustannuksen ja lainan hoitamiseen liittyvien kulujen sekä velallisen luottoriskiin perustuvan riskilisän päälle laskettavalle voittomarginaalilla. Vaikka tämä lähestymistapa saattaa tietyissä tapauksissa tarjota tarkoituksenmukaisen vaihtoehdon sisäisten lainatransaktioiden hinnoittelulle, muodostuu haasteeksi usein edellä mainittu molemminpuolisen analyysin vaatimus: rahoituskustannukseen perustuva hinnoittelu johtaa usein korkotasoon, joka on korkeampi kuin se millä kyseinen konserniyhtiö kykenisi lainaamaan varoja konsernin ulkopuolelta (minimoiden näin rahoituksen keskimääräisen kustannuksen). Siksi rahoituskustannukseen perustuva hinnoittelu sopii lähinnä korvamerkittyjen lainaerien läpilainaukseen useamman konserniyhtiön läpi esimerkiksi kiinteistötransaktioissa.

Muista vaihtoehtoisista lähestymistavoista sisäisten lainatransaktioiden hinnoitteluun luottoriskijohdannaiset (credit default swaps, CDS) voivat OECD:n näkemyksen tietyissä tapauksissa soveltua, varsinkin mikäli muuta luotettavaa vertailutietoa ei ole saatavilla. Sen sijaan puhtaisiin taloudellisiin mallinnuksiin ja / tai paikallisten pankkien antamiin lainatarjouksiin liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä, ettei niitä suositella käytettäväksi markkinaehtoisen hinnoittelun määrittelyn pohjana.

Konsernitilijärjestelyt (cash pool)

Konsernitilijärjestelyjen osalta OECD:n uudessa ohjeistuksessa tunnistetaan kaksi perustyyppiä: yhtiöiden välisiin velkasuhteisiin johtava fyysinen poolaus (physical pooling) sekä saldojen yhdistämiseen perustuva notionaalinen poolaus (notional pooling).

Koska konsernitilijärjestelyt ovat lähes yksinomaan kansainvälisten konsernien sisällä tapahtuva ilmiö, on niiden piirissä toteutettujen transaktioiden hinnoittelua varten usein vaikea löytää suoraan vertailukelpoisia järjestelyjä. Siksi markkinaehtoisuuden varmistamiseksi onkin analyysissä huomioitava sekä kokonaiskuva että yksittäisten transaktioiden olosuhteet.

Konsernitilijärjestelyjen markkinaehtoista hinnoittelua määriteltäessä on lisäksi otettava huomioon seuraavat keskeiset seikat:

Konsernistrategian merkitys ja ohjaava vaikutus;
Potentiaaliset ja toteutuneet synergiahyödyt (laatu, määrä ja jakoperuste);
Osapuolten muut vaihtoehdot (options realistically available) järjestää vastaava likviditeetinhallinta;
Toteutettujen transaktioiden todellinen luonne (esim. lyhyt- vs. pitkäaikainen talletus).

Konsernitilijärjestelyn hinnoittelua määritettäessä aloituspisteeksi suositellaan sitä pyörittävän emo- tai rahoitusyhtiön (cash pool leader) kompensaation määrittämistä, joka käytännössä riippuu sen suorittamista toimenpiteistä (koordinaatiopalvelu vs. sijoitustoiminta) ja kantamista riskeistä. Vaihtoehtoja ovat käytännössä järjestelyn ylläpitokustannuksiin perustuva palvelumaksu tai järjestelyn seurauksena syntyneen hyödyn jakaminen.

Konsernitilijärjestelyyn osallistujien kompensoinnin osalta OECD:n uusi ohjeistus on selvästi jouduttu jättämään toivottua yleisemmälle tasolle, mitä luultavimmin työryhmien sisäisten mielipide-erojen vuoksi. Esimerkinomaisina hinnoittelumenetelminä esitetään suosiolliset korkotasot (enhanced interest rate) kaikille osapuolille sekä saavuttujen rahallisten hyötyjen (cash pool benefit) allokointi ainoastaan tallettavilla osapuolille. Toisaalta saattaa myös olla, että konsernitilijärjestelyyn osallistumisen keskeinen hyöty liittyy varsinaisten transaktioiden hinnoittelun sijasta esimerkiksi liiketoiminnan vaatiman luotettavan rahoituslähteen varmistamiseen. Tällaisessa tilanteessa asianmukainen korvaus osallistumisesta yhteisen hyvän kartuttamiseen saattaa olla tasapainossa saadun muun hyödyn kanssa.

Muiden konsernitilijärjestelyyn osallistuvien osapuolten puolesta annetuista vastatakauksista (cross-guarantee) ei myöskään yleensä odoteta suoritettavan korvausta, mikäli olosuhteet muutoin tukevat tätä päätelmää.

Suojaukset (hedging)

Keskusteluluonnoksen mukaan suojausjärjestelyjen markkinaehtoista hinnoittelua määriteltäessä on otettava huomioon ennen kaikkea treasury-toiminnon suorittamat tosiasialliset toimenpiteet sekä omaksuma riskipositio.

Vaihtoehtoisina mahdollisina hinnoittelumenetelminä esitetään palvelumaksu tai riski- / lisäarvoperusteinen kompensaatio. Vaikuttavana tekijänä on ennen kaikkea riskipositioiden kohta-anto tai sen puute.

Section D: Financial guarantees

OECD:n uuden ohjeistuksen huomio keskittyy takausten osalta nimenomaan rahoituksellisiin takauksiin eli käytännössä sitoumuksiin taata velallisen maksukyky tiettyihin taloudellisiin sitoumuksiin liittyen.

Takauksen antomuoto, joko tarkoituksellinen (explicit) tai konserniyhteydestä syntyvä (implicit), takauksesta saatava hyöty (joko parempien lainaehtojen tai suuremman velkaantumiskapasiteetin muodossa) sekä takaajan oma taloudellinen asema vaikuttavat olennaisesti takauksesta markkinaehtoiseksi katsottavan korvauksen määrään, joka voidaan uuden ohjeistuksen mukaan määritellä usealla eri lähestymistavalla.

Vaihtoehtoisina mahdollisina hinnoittelumenetelminä sisäisten rahoitustakausten osalta ohjeistuksessa esitetään seuraavaa:

Sisäiset ja ulkoiset verrokit (CUP)

Mikäli saatavilla on riittävästi luotettavaa tietoa riippumattomien välillä toteutetuista takaustransaktioista, on tämä kaikkein luottavinta vertailutietoa. Vertailukelpoisuutta arvioitaessa huomiota tulee kiinnittää ainakin velallisen riskiprofiiliin, takauksen ehtoihin, takauksen kohteena olevan velkatransaktion ehtoihin, takauksen antajan ja saajan väliseen eroon synteettisissä luottoluokituksissa sekä markkinoilla vallitseviin olosuhteisiin.

Haasteeksi CUP-verrokkien hyödyntämiselle muodostuu usein luotettavan vertailutiedon riittämätön määrä.

Hyöty- (yield approach) tai kustannusperusteinen (cost approach) kompensaatio

Hyötyperusteisessa takausten hinnoittelussa huomioon otetaan takauksen saajan saama hyöty (käytännössä ero korkotasoissa ilman takausta ja takauksella). Tämä käytännössä muodostaa maksimitason takausprovision tasolle takauksen saajan näkökulmasta, mutta ei luonnollisesti ota kantaa takauksen antajan kantamaan riskiin ja sille asianmukaiseen korvaukseen, joka on puolestaan keskiössä kustannusperusteisessa takausten hinnoitelussa.

Kustannusperusteisessa hinnoittelussa lähtökohtana on takaajan kantaman ylimääräisen riskin kvantifiointi arvioidun luottotappion kautta ja sen todennäköisyyden kautta (expected loss; loss given default). Tässä lähestymistavassa olennaista on mallinnusta varten tehtyjen oletusten validointi.

Odotetun luottotappion arvostus (valuation of expected loss approach)

Odotetun luottotappion arvostuksen kautta määritettävä takausprovisiohinnoittelu ottaa huomioon odotetun luottotappion ja sen todennäköisyyden lisäksi myös odotetun perimisasteen (recovery rate) luottotappion hetkellä. Lopullinen takausprovisio lasketaan taatulle pääomalle hyödyntämällä kaupallisia hinnoittelumalleja; esimerkiksi CAPM (Capital Asset Pricing Model).

Lisäpääoman tuottovaatimus (capital support method)

Lisäpääoman tuottovaatimukseen perustuva menetelmä pyrkii arvioimaan takaushinnoittelua tasoittamalla takaajan ja velallisen riskiprofiilien välistä eroa hypoteettisella lisäpääomalla. Takauksesta perittävä provisio määritetään tuolle lisäpääomalle normaalisti asetettavan tuottovaatimuksen kautta.

Jokaisen hinnoittelumenetelmän kohdalla oleellista huomioida sekä takaajan omaksuma tosiasiallinen riski että takauksesta sen vastaanottajalle koituva tosiasiallinen hyöty.

Section E: Captive insurance

Kytkösvakuutusyhtiöt (captive insurance company) ovat yhtiöitä, joiden ainoana tehtävänä on vakuuttaa sen konsernin yritysten riskejä, johon ne itse kuuluvat.

Kytkösvakuutusyhtiöitä ja niiden toteuttamia sisäisiä liiketoimia koskevat samat vaatimukset tosiasiallisten olosuhteiden ja transaktioiden tunnistamisesta kuin muidenkin sisäisten rahoitustransaktioiden kohdalla. Erityistä huomiota tulee kiinnittää yhtiön omaksumaan riskipositioon, riskin hajautumiseen ja mahdollisiin tiettyjen keskeisten toimintojen ulkoistuksiin.

Uuden ohjeistuksen mukaan konsernin sisäisten vakuutusjärjestelyjen markkinaehtoista hinnoittelua määriteltäessä on otettava huomioon lisäksi ainakin seuraavat keskeiset seikat:

Keskitettyjen riskien yleinen vakuutettavuus;
Tiettyjen riskien eriyttäminen ja keskittäminen captive-yhtiöön;
Koko konsernia koskevan hyödyn todentaminen;
Kytkösyhtiön riittävä sääntely;
Kytkösyhtiön riittävä osaamistaso (asiantuntijasubstanssi);
Aidon tappioriskin olemassaolo.

Vaihtoehtoisina mahdollisina hinnoittelumenetelminä esitetään vertailukelpoiset preemiot (CUP), yhdistetty kulusuhde- ja pääoman tuottoperusteinen (combined ratio and return on capital) tai konsernisynergiaan (group synergy) perustuva kompensaatio.

Section F: Risk-free and risk adjusted rates of return

Ohjeistuksen viimeinen osio käsittelee riskittömän koron ja riskioikaistun koron määrittelyä esimerkiksi rahoitettaessa sisäistä kehitystoimintaa.

Riskittömällä korolla tarkoitetaan korvausta tiettyä konsernin sisäistä toimintaa (esimerkiksi tuotekehitys) rahoittavalle taholle, jolla ei kuitenkaan ole kontrollia tai päätösvaltaa kyseiseen toimintaan tai sen tuloksiin. Pelkkää rahoitusta tarjoava taho ei myöskään kanna rahoitettuun toimintaan liittyvää investointiriskiä. Tällöin BEPS-hankkeen myötä kirkastetun lisäarvokontribuutioita korostavan markkinaehtoperiaatteen näkökulmasta rahoittajalle ei kuulu riskitöntä korkoa (esimerkiksi vakaan valtion obligaation tuotto-odotus tai keskuspankkikorko) korkeampaa korvausta annetusta pääomasta.

Riskioikaistulla korolla viitataan taas normaalia rahoituskorkoa vastaavaan kompensaatioon pääomalle. Tällöin huomionarvoista on riskittömän koron päälle maksettavan riskilisän (marginaali) suhde rahoittavan tahon kantamaan luottotappioriskiin. Vertailutietona riskioikaistun kokonaiskoron määrittelylle voidaan käyttää esimerkiksi jälkimarkkinakelpoisia velkakirjoja (bonds) tai riippumattomien välisiä vertailukelpoisia lainatransaktioita. Myös suoraan sopivan marginaalin arviointiin perustuvaa lähestymistapaa (cost of funds; käytännössä valuuttokohtainen viitekorko + velalliskohtaiseen luottoriskiin perustuva marginaali) voidaan soveltaa, mikäli sitä varten on käytettävissä riittävän luotettavaa vertailutietoa.

Tällä olemassaolevan ohjeistuksen (Chapter I, Section D.1.2.1) täydennykseksi lisättävällä tekstillä pyritään yhdenmukaistamaan sisäisen rahoituksen hinnoittelua kaikissa käyttömuodoissaan konserniyhtiöiden välillä.

Mitä seuraavaksi?

Kuten edellä todettiin, ei nyt julkaistu ohjeistus sisältänyt periaatteellisen tason muutoksia nykykäytäntöihin eikä siten vaadi välittömiä toimenpiteitä.

Ohjeteksti itsessään on hyvä alku yhteisen ymmärtämyksen kartuttamiselle vero- ja rahoitusammattilaisten kesken, mutta ratkaisematta jää valitettavasti edelleen erillisyhtiöperiaatteen ja rahoitusteorian keskeisten elementtien huono yhteensopivuus, joka usein aiheuttaa vaikeuksia myös kommunikaatiolle vero- ja rahoitusammattilaisten kesken. Siksi on toivottavaa, että ohjeistuksen kehitystyötä jatketaan edelleen, jotta eri valtioissa omaksuttavat lähestymistavat ja käytännöt eivät lähtisi kehittymään toisistaan erilleen.

Viime kädessä uuden ohjeistuksen käytännön vaikutukset ratkeavat tietysti kansallisen implementoinnin ja tulkinnan myötä, mutta siirtohinnoittelun nollasummaluonne ja lähtökohtainen linkittyminen vähintään kahteen erilliseen valtioon yhtäaikaisesti tukee OECD-tason lähestymistavan seuraamista riitojen ja pahimmillaan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi. Odotettavissa joka tapauksessa on, että paikallisten viranomaisten mielenkiinto sisäisen rahoituksen transaktioita kohtaa lisääntyy seuraavien vuosien aikana. Siksi nyt onkin hyvä hetki käydä läpi omat hinnoitteluperiaatteet ja arvioida niiden yhteensopivuutta uuden ohjeistuksen ja sen sisältämien keskeisten markkinaehtoperiaatteen soveltamiseen liittyvien näkökohtien kanssa. Myös laaditun & päivittäisistä tansaktioista syntyvän dokumentaation riittävyyteen ja läpinäkyvyyteen on hyvä kiinnittää huomiota.

Kirjoittaja työskentelee vaativiin siirtohinnoittelutoimeksiantoihin erikoistuneena asiantuntijana ja osakkaana siirtohinnoittelutiimissämme (Transfer Pricing Services).

Tässä blogissa julkaisemme kokeneiden asiantuntijoidemme kirjoittamia artikkeleita ajankohtaisista aiheista.

OECD julkaisi uudet sisäisen rahoituksen siirto­hinnoittelu­ohjeet